Jumalasuhteensa tiedostava ihminen - ihminen kun on pohjimmiltaan uskonnollinen eli homo religiosus - kipuilee oman rajallisuutensa kanssa. Kristittykin. Vääntö syntyy itsestään: Suuri Jumala, pieni ihminen ja elämän haasteet. Vaarana on heti väärä asennoituminen kaikkeen: ihmisenkin pitää olla vahva, lähes kaikkivoimainen ja -voipainen. Asenne käy ilmi esim. työmarkkinoilla ja politiikassa, käytännössä toimivana ja vaikuttavana henkisenä ilmapiirinä ja "totuutena", konsulttina. Mistä ne loppuunpalaneet ja -ajetut  tulevat?

Tämä asenne on kuitenkin väärä. Aivan väärin. Elämä ja eläminen etenisi toisin. Oikeasti. Edellyttäen, että JOS:

1) Suostumme kohtaamaan todellisuuden, sellaisena kuin se oikeasti on.

2) Ilman muutospyrkimyksiä ja -rimpuiluja kohtaamme oman itsemme tässä todellisuudessa.

3) Emme poista Jumalaa tästä todellisuudesta. Vaikka koemme hänet ensitäkin valtavampana, pyhänä, Absoluuttina jne.

Tässä kohtaa viimeistään on hyvä tarttua taas Raamattuun ja katsoa, mitä Herra sanoi eräälle kiusatulle heikkoutensa kokevalle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa." (2. Kor. 12:9)

Suostumalla todellisiin rajoihimme, meistä tuleekin itse asiassa vahvoja ja kykeneväisiä. Ei niin kuin maailma esittää ja vaatii, vaan oikeasti. Jumalan mahdollisuudet nimittäin silloin aukeavat ihmisen elämässä...